Vaarojen Maraton on ollut ehkä suurin kestävyysjuoksuharrastukseni motivaationlähde. Ensimmäisen kerran lähdin matkaan vuonna 2010 onnellisen tietämättömänä matkan raakuudesta. Lähes seitsemän tunnin aikana reitti antoi armottoman opetuksen lajin vaativuudesta ja valmistautumisen tärkeydestä. Ryläyksen kivikoissa polvi vääntyi ikävästi, mikä esti juoksuharjoittelun usean kuukauden ajaksi. Lopulta maaliin päästiin, mutta ensitunnelmat hotellin pihalla olivat kaukana riemukkaista. Tästä jäi kuitenkin kytemään ajatus palata seuraavana vuonna ja selvittää haaste kunnialla loppuun asti.
Nyt viisi vuotta ja kolme Vaarojen Maratonia myöhemmin lähtökohdat kilpailuun olivat hyvin erilaiset. Kokemusta polkujuoksusta ja sen sukulaislajien parista on kertynyt vuosi vuodelta enemmän ja kulunut kausi on ollut harjoitusmäärällisesti hyvä. Etukäteen uskoin mahdollisuuksia olevan optimisuorituksella päästä lähelle 4:30 loppuaikaa, joka tarkoittaisi yli puolen tunnin parannusta kahden vuoden takaiseen juoksuun. Hampaat irvessä kelloa vastaan ei kuitenkaan ollut tarkoitus juosta, vaan edetä rennosti ja säästää voimia myös loppuun.
Matkaan lähdettiin klo 09:00 ryhmän keskivaiheilta. Juoksu tuntui rennolta ja tossuttelimme Timon kanssa yhtä matkaa ensimmäiset pari kilometriä. Tietä lähestyttäessä huomasin kuitenkin eteneväni yksin, joten loppumatka mentäisiin ilman seurakaverin henkistä olkapäätä. Vauhdikkaan tieosuuden jälkeen meno letkassa hieman rauhoittui, mutta tahti pysyi kuitenkin sujuvana. Muutaman kerran harkitsin pyrkiväni letkasta ohi, mutta järkeilin olevan parempi pitää eteneminen vielä tässä vaiheessa rentona ja kevyenä.
Kiviniemessä vesistön ylityksen yhteydessä sai mukavan lyhyen hengähdystauon, eikä 16km:n huoltopaikalla aikaa kulunut puolta minuuttia pidempään. Kerrassaan mainio tuo Ospreyn juomarepun pikaliitinjärjestelmä! Odotetusti vesipisteen jälkeen reitillä alkoi tulla selkiä yksi kerrallaan vastaan. Liian kovaan alkuvauhtiin innostuneilla alkoi askel painaa, kun taas itselläni meno maistui Ryläystä lähestyttäessä vielä melko tuoreelta. Toki rinteitä kiivetessä sykkeet alkoivat poukkoilla ja lihaksista paras terävyys kulumaan pois. Kovilla sykkeillä energia ja neste ovat yllättävän hankalia saada nieltyä, mutta merisuolan avulla imeytyminen sentään toimi kohtuullisesti. Koska pääsin Ryläyksen huipulle helpommin kuin koskaan, uskalsin juoksun aikana ensimmäisen kerran elätellä toiveita hyvästä loppuajasta.
Ryläykseltä laskeutumisesta alkaen sain hyvää peesiapua tuntemattomaksi jääneeltä tsempparilta. Hän kannusti jokaista ohittamaamme retkisarjalaista ja maratoonaria niin hienosti, että väkisin siinä pysyi itsekin hyvillä mielin. Viimeistä huoltoa lähestyttäessä juoksu kulki edelleenkin mukavasti, mutta nestetasapaino alkoi vähitellen huolestuttaa. Näillä samoilla seuduilla oli kahta vuotta aiemmin iskenyt paha nestehukka ja nytkin alkoi ilmetä pieniä keskittymisvaikeuksia. Päätin täyttää huollossa pienen pullon elektrolyyttijuomaa ja juoda vettä enemmän vaikka väkisin.
30km huoltopaikalla aikaa kului hieman kilpakumppaneita enemmän. Pulloa täytellessä muutama juoksija pääsi ohi eikä peesiavustakaan enää näkynyt kuin vilaus pitkillä suorilla. Tympeäksi tiedetty tieosuus vaatii muutenkin aivojen kääntämistä nollaustilaan ja itsensä pakottamista juoksuun mäki kerrallaan. Pitkät ja tympeät kilometrit menivät yllättävän hyvin eikä rantatielläkään ollut niin montaa mutkaa kuin muistelin. Tiellä saavutin karkuun päässeet selät ja vuorovedossa säästettiin tärkeitä sekunteja loppuajasta.
Valenousun alkaessa huomasin voimien jääneen Ryläyksen mäkiin. Kiipeäminen tuntui tuskaiselta ja putosin junasta välittömästi. Olo oli muutenkin kovin hutera, silmissä säkenöi eikä ympäristön havainnointi ollut enää skarppia. Onneksi matkaa ei enää ollut paljoa jäljellä, joten mitään ei tarvinnut enää säästelläkään. Laskeutuminen satamaan rullasi taas kohtuullisesti ja viimeisen nousun alussa auttoi tieto siitä, että maali on jo lähellä. Muistan vilkaisseeni kelloa satamassa ja ajatelleeni ettei tule alittumaan neljä ja puoli tuntia. Tässä vaiheessa ei enää osannut ajatella onko väsynyt vai ei. Rytmitin menoa juoksemalla loivemmat kohdat ja kävelemällä jyrkät osuudet. Tarkkoja muistikuvia ei tuosta osuudesta juuri ole, mutta välillä polku tuntui keinuvan ja omiin jalkoihin joutui keskittymään ihan tosissaan.
Kun jyrkkänä hotellille nouseva viimeinen pätkä avautuu edessä ja omien kannustusjoukkojen huuto kajahtaa korviin, ei parempaa tunnetta voi olla. Kaukaa en vielä erottanut ketä polun varteen oli kokoontunut, mutta lähempänä huomasin koko maalialueelle ehtineen seurueen olevan paikalla. Tomi lietsoi vielä ottamaan loppukiriä, ehtisin alle 4:30 jos menisin lopun juosten – ei totta puhuen juuri olisi huvittanut… Pakotin jalat vielä kerran juoksuun krampeista huolimatta ja ehdin kuin ehdinkin 9s turvin alle tavoiteajan! Maalialueella meininki muuttui hetkeksi melko sekavaksi, järjestäjät ohjailivatkin sekavan hortoilijan tottuneesti istumaan ja tarjoilivat juomia, suolaa ja leipäjuustoa. Kyllä siinä hetken saikin keräillä itseään ennen kuin pystyi mihinkään järkevään toimintaan.
Kokonaisuutena reissu tarjosi jälleen kerran huikean kokemuksen. Näitä tunteiden kontrasteja laji tarjoaa paremmin kuin mikään muu kokemani. Hienosti sujunut juoksukausi sai arvoisensa päätöksen, tämäkään ei varmasti ollut se viimeinen kerta Vaarojen Maratonilla.
Muutama havainto, joita kilpailusta on jäänyt mieleen:
- Nesteen imeytymisongelmiin pitää keksiä jotain. Samaa oiretta on ollut aiemminkin, tällä kertaa pääsin onneksi lähelle maalia ennen ongelmien alkamista. Enemmän suolaa ja juomaksi urheilujuomaa?
- GU:n geelit toimivat mainiosti matalalla sykkeellä, mutta ovat hengästyneenä aivan mahdottomia niellä
- Vaatteita oli taas liikaa päällä, vaatteet pitää valita lämpömittaria katsomalla.
- Tuttu reitti auttoi paljon
- Tapahtuma on upeasti järjestetty, lämmin kiitos kaikille kisaorganisaatioon kuuluville. Kilpailukeskuksen tunnelma hakee vertaistaan!
